13. joulukuuta 2008

Runojen vuoro..13

Kaarlo Sarkia...

Kultaa

Sinä kaukana, kaukana siellä,
sinun vuokses on sieluni lohduton.
Syyslehtien matto tiellä,
tuo kullanraskas, en kiellä,
kuva tuskani on,
kuva rikkaan tuskani on.

Ei yhtään kukkaa loista
tien varrella tulista, huumaavaa.
Minä muistan syksyä toista,
sitä kukkivaa, aurinkoista,
hymys kruunaamaa,
hymys neilikan kruunaamaa.

Otit takaisin kukkas multa,
mitä annoit, sinun sen ottaa soin.
Olen täynnä ikävän tulta,
se on niinkuin raskas kulta:
Minä elää voin,
minä almutta elää voin.

Kaarlo Sarkian runoiluja...






Runo merimiehelle..

Laineita loiskuvat, rannoille roiskuvat.
Missähän kultani merellä kulkee?
Aaltojen päällä se päivettyy.
Kaipaus huolella henkeni sulkee,
neitonen kotona näivettyy.

Lainehet loiskuvat, rannoille roiskuvat.
Aalloilla aluskin nousee ja vaipuu,
tuuli nyt touvia nytkyttää.
Vaaroissa vaikea tuntoni taipuu,
sydän jo syvästi tykyttää.


Laineita loiskuvat, rannoille roiskuvat.
Sumuiset silmäni ei näe laivaa,
ilmakin muotonsa mustentaa.
Toivossa toki ei tunneta vaivaa:
rakkaus huoleni huojentaa..


Jaakko Juteinin runoiluja....



Elämän alku....

Tähdessä tavattomassa,
kauheassa kuumuudessa
syntyi hiili, syntyi happi,
vielä rautakin rakentui.
Kävi rauta raskahaksi:
tähti roihuksi romahti,
tomuksi räjähti roihu.

Päätyi pikkuisen pölyä,
tomua hivenen verran
Aurinkoa kiertämähän
etäisyydellä hyvällä:
ei ole kuuma eikä kylmä,
onpahan ihan sopiva.


Tomu palloksi paneutui,
muuttui Maaksi mainioksi,
kuoreltansa kiinteäksi,
pinnalta ylen hyväksi.


Siinä on sija elämän,
paras paikka ihmisille,
jotta siintyisi sivistys,
runo suureksi sukeutuisi.



Iltatunnelma.


Taas korpien päivä painuu,
vesi kultana kimmeltää,
mut kultaisempina kaislat
ja salmet ja saaren pää.

Ah rinta rauhaton,
jospa levon täältä
se löytää vois
ja muistoistaan jos pääsis
eik`ollut toivoja ois!

Tuon auringon kullan kempä
vois kätkeä sydämeen
ja itselleen olla outo
kuin kaislat ja välke veen!


Eino Leinoa...



Hieman Unto Kupiaista.


Ei mitään ole ollutkaan.
Vain nousee juuri kuu.
Vain lintu lakkaa laulustaan,
vain tuuli asettuu.
Vain nuoruutesi katoaa,
kuin ollutkaan ei ois.
Kuu nousee,
kuolo kurkistaaja korjaa kohta pois.


Muistutus elämän katoavaisuudesta...


Sonetti.



Hiljaa rauhallisna tuulen henki huokuu,
hiljaa lehto hymäjää,
lammen tyyni kalvo levähtää,
kuikka uinuu,nukkuu perhonenkin.
Hiljaa liristen soi puronenkin,
lähde sille virran synnyttää,
kyntörastas yksin ystävää kutsuu:
kaukaa kuuluu ääni senki.
Pohjoisessa välkkyväinen vyö
kaareen kääntyy pitkin taivaan rantaa,
päivän tuskin umpeen käydä antaa.
Oi jos aina oisi suvi-yö!
Hetkisen se kestää vaan-ja kohta
aamun koitto koilisesta ruskottaa.


Uno von Schrowe

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti