Työläiskirjailija vastoin tahtoaan – Kari Sallamaa avaa Demokraatin kirjoitussarjan Väinö Linnasta Kuvankäsittely Arja Jokiaho Demokraatti julkaisee Väinö Linnan 100-vuotisjuhlasyksyn merkeissä kolmiosaisen esseesarjan, jossa kirjailijan elämäntyötä ja merkitystä jälkipolville lähestytään eri näkökulmista. Kirjoittajina ovat kirjallisuustieteen emeritusprofessori Kari Sallamaa, historiantutkija Mikko Majander ja kirjailija Jenni Linturi. DEMOKRAATTI Demokraatti Teksti Kari Sallamaa Väinö Linna tuli Urjalan pientilallismaail­masta. Jo kirjailija­uransa alussa hän joutui ottamaan kantaa työläiskirjailijamääreeseen oltuaan viitisentoista vuotta tamperelaisen Finlaysonin puuvillatehtaan palkkalistoilla. Hänen kaksi ensimmäistä teostaan liittyvät tehdasympäristöön. Hän aloitti työläiskirjailijan tapaan omaelämäkerrallisella romaanilla Päämäärä (1947), jossa työmies Valte Mäkinen kirjoittaa esikoisteostaan. Mustan rakkauden (1948) tapahtumapaikkana on Amurin työläisyhteisö, vaikka teemana on Othello-syndrooma, patologinen mustasukkaisuus. Alkuvaiheessa Linna esiteltiin työpaikkansa mukaan ”finlaysonilaisena” kirjailijana, ja itse hän jo maineensa harjalla kirjoitti muistelman ”Siihen aikaan kun olin finlaysonilainen” (1961). MAINOS Linna suhtautui vihamielisesti työläiskirjailijakäsitteeseen. Näkyvimmin hän otti asiaan kantaa kahdesti. Vuonna 1949 hän Näköala-lehdessä ensin lukeutuu joukkoon, mutta tuomitsee kohta määreen ainakin sen velvoittavuuden osalta. Se on epämiellyttävä painaessaan kaikki työläislähtöiset sanasepot samaan muottiin. Linna ei tahdo ottaa kirjailijantehtävää minkään ulkopuolisen tavoitteen mukaan, eli hän hylkää vanhan tendenssikäsityksen. Syntyperä ei määrää työläiskirjailijaa ”taistelemaan luokkansa yhteiskunnallisen aseman tai onnellisemman tulevaisuuden puolesta”. Pysyessään syrjässä taistelusta työväen puolesta hän ei katso pettäneensä aatettaan, koska päinvastoin aatteet ovat pettäneet hänet. Vaikka hän ei erikseen sano, pettäjäaate on sosialismin ohella hänen vasta käymänsä sodan isänmaallinen uho. LISÄÄ AIHEESTA Väinö Linna: taakka vai rikkaus? – Jenni Linturi päättää Demokraatin kirjoitussarjan Kaipaisiko SDP Väinö Linnan rinnalle uutta luettavaa? – Mikko Majander jatkaa Demokraatin kirjoitussarjaa Linna lausui noihin aikoihin saman kannan Helsingin Sanomien kirjallisuuspomon Toini Havun tekemässä kiertokyselyssä. ”Luultavasti ainoan sataprosenttisen työläiskirjailijamme” mukaan koko käsite joutaa tunkiolle: työläiskirjailija on pelkkä kirjatyöläinen. Linna lukeutui Tampereen kirjastonjohtajan Mikko Mäkelän piiriin, johon kuului kourallinen uusia työläiskirjailijoita. He eivät olleet minkään sortin sosialisteja vaan idealisteja ja individualisteja. Lauri Viidan irtauduttua joukosta Linna nousi sen kärkeen. Uusi kierros alkoi vuonna 1955, kun Toivo Pekkasesta tehtiin V. A. Koskenniemen seuraaja kirjallisuuden akateemikkona. Annamari Sarajas julkaisi Parnassossa esseen ”Pekkanen – Siippainen – Viita – Linna”, jossa hän todisteli näiden neljän työläislähtöisen individualistin olevan todellisia työläiskirjailijoita, muut ovat massatavaraa. Tämä pelasti käsitteen väheksynnältä, mutta rajoitti kohtalokkaasti sen alaa. Itse asiassa Tuntematon sotilaskin (1954) on työläisromaani, vaikka siinä työnä on sotiminen. Kyse on eri puolelta Suomea kootuista työmiehistä, poikkeuksena pienviljelijä Hietanen ja myöhemmin Rokka. Joukkueen suhde herraskaisiin esimiehiin Lammiosta Sarastiehen on kyräilevä ja ironinen. Näkökulma on Toini Havun arvostelun ikuistama sammakkoperspektivi. Näissä tuulissa Suomen Sosialidemokraatti järjesti kiertokyselyn, jossa Linna 20.11.1955 naulasi vanhan kantansa. Hänestä työläiskirjailijaa on kylliksi analysoitu: ”Pyrin vain selittelemään, miten perusteeton tuollainen käsite ja sen määrittely on”. Hän tekee eron työläiskirjailijan ja kulttuurikirjailijan välillä, jolloin edellinen on ”jokainen hengetön kirjailija, koska hän kirjaillessaan nimenomaan tekee työtä”. Näin kulttuurikirjailija loisi jossain tolstoilaisen korkeammalla tai dostojevskimäisen syvemmällä tasolla. Raoul Palmgren omistautui pitkään työväenkirjallisuuden tutkimiseen. Hän toteaa väitöskirjansa Työläiskirjallisuus (Proletaarikirjallisuus; 1965) yhteenvedossa, ettei työläiskirjailijan käsitettä pidä ottaa dogmaattisesti: se on ”hyödyllinen fiktio”, ”hedelmällinen työhypoteesi”. Se ei ole moraalisesti tai laadullisesti arvottava vaan puhtaasti toteava. Työläiskirjailijalle Palmgren antaa seuraavat kriteerit: tämä on kasvanut köyhälistöoloissa ja ollut ruumiillisessa työssä, hän on itseoppinut. Tuotantoa leimaa työväenliikkeen aatemaailma tai köyhälistöläinen elämännäkemys. Aihepiiri on pääasiassa köyhälistöelämä, vaikutuspiirinä useimmiten työväestö. Sanonnaltaan teoksia leimaa rehevyys ja voima, kielen tuoreus ja havainnollisuus. Linna täyttää tästä määritelmästä riittävän osan, vaikka aatemaailma ei ole työväenhenkinen, ja vaikutuspiiri laajeni koko kansaan. Itsenäisyysajan työväenliikkeen kaunokirjallisuuden yleisesityksessään Kapinalliset kynät III (1984) Palm­gren asemoi Linnan luokkapohjalta. Tämä oli lähtöisin ”takapajuisesta maalaisväestöstä”. Finlaysoniin siirryttyäänkin hän oli ”takapajuinen maalainen” joutuen kiistoihin vasemmistolaisten kanssa ja jäi syrjään työväen sivistysriennoista, tosin lukien paljon. Oiree­­na vaistonvaraisuudesta hänen ensimmäinen julkaistu tekstinsä ”Köyhän miehen isänmaa” ilmestyi kokoomuksen Nuori Oikeisto -albumissa 1946. Palmgrenin mukaan vahva luokkavaisto tappeli jatkuvasti Linnan työväen aatemaailmaa kohtaan tunteman torjunnan kanssa. Synkät syvät lietteet: vaikka henki on vahva, alitajunnan muhat mullahtelevat. Tamperelainen lavastettiin työläiskirjailijaksi, sanoo Karo Hämäläinen HS:n tuoreessa Linna-teemanumerossa, huolimatta siitä, että Linna oli yrittäjän, teurastajan poika eikä pitänyt Finlaysonin työstä. Mutta subjektiivinen suhde työhön ei kumoa objektiivista luokka-asemaa, eikä syntyperä ole ratkaisevin kriteeri. Vaikka Väinö Linna pyrki raivoisasti irti työläiskirjailijan tittelistä, hän ei päässyt proletaarisesta lähtökohdastaan. Se oli hänen maailmankatsomuksensa syvin pohjavirta. Työläiskirjailijuus ei ole ilmoitusasia vaan tosiasia. Jos tekijä täyttää kriteerit, hän on työläiskirjailija vasten tahtoaankin. Jaa tämä artikkeli FACEBOOK TWITTER Kommentit